Elämän ja kuoleman tanssi

Viime vuodet olen tutkinut maalauksissani luonnon kiertokulkua, elämän edestakaista liikettä syntymästä kuolemaan. Minua kiinnostaa transformaatio, muuntuminen, joka on läsnä luonnossa kaiken aikaa. Pienestä siemenestä kasvaa puu, joka kukoistaa, kuihtuu ja kuolee pois. Eikä kuitenkaan kuole, vaan jatkaa kiertokulkuaan.

Edvard Munch pohti luonnon lakkaamatonta kiertokulkua näillä sanoin: "Tunnen suurta nautintoa muuntumisesta, yhdistymisestä tähän maahan. Minusta tulee maata, joka alkaa itää aina uudestaan, ja joka aina tuntee auringon lämmön. Tästä mätänevästä ruumiistani kasvaa kasveja, puita ja kukkia, ja aurinko lämmittää niitä. Olen niissä, eikä mikään lopu koskaan. Sitä on ikuisuus!" Samalla tavalla transformaatio toistuu kerta toisensa jälkeen maalausprosessissa. Työskentely on pienten syntymien ja kuolemien sarja niin maalauksissa kuin minussa itsessäni. Kuolema vapauttaa ja luo tilaa uudelle.

ITSENI TUOLLE PUOLEN

Työhuoneeseen mennessäni koen klassisesti taidemaalari Philip Guston tavoin, että huone on sakeana auktoriteetteja: opettajia, kriitikkoja, kollegoja, tuttuja ja tuntemattomia. Ja yksi kerrallaan, jos todella keskityn maalaukseen, he kävelevät ulos. Ja jos todella keskityn, lopulta minäkin kävelen ulos. - Sisäinen pakko ajaa minua sille rajalle, mistä alkaa tuntematon. Haluan sinne, missä olen neuvoton, avuton ja yksin. Minun on uskallettava kulkea epävarmuuden, pelkojen ja kritiikin tuolle puolen, kerta toisensa jälkeen. Vain siellä voin kokea, miten prosessi alkaa kuljettaa minua. Annan sen viedä minut sinne, minne se tahtoo. Tunnen, miten minua pidättelevät siteet irtoavat ja antaudun hetkeen, luottavaisesti. Jälkikäteen tunnen, että en minä tehnyt tätä teosta, vaan se syntyi minun kauttani.

Tässä prosessissa oivallan, miten ohut on se hetki, kun nykyisyys sulautuu ikuisuuteen. Elämä ja kuolema tervehtivät toisiaan. Päästyäni taiteessani itseni tuolle puolen, voin kokea eläväni sen keskellä täydesti, kokonaisena, omana itsenäni. Vastatessani sisälläni olevaan kutsuun koen olevani symmetriassa itseni ja luonnon kanssa. Taiteessani ei ole kysymys lahjakkuudesta, vaan sen etsimisestä, mikä herättää minut eloon kerta toisensa jälkeen. Samastun Edvard Munchin sanoihin: "Ilmaisen jotain fyysistä, enkä väitä, että se on arvokasta, jännittävää tai mitään, mutta on se sentään jotain…" - Se on minun ainutkertainen ja autenttinen, aito ja väärentämätön matkani.

Muutamia vuosia sitten maalasin ystäväni muistolle teoksen hänestä punaisessa mekossa. Annoin työlle nimen "Olen toiseen maahan mennäkseni vaatteeni vaihtanut". Uin raskaissa vesissä tehdessäni työtä ahdistuksen ja surun keskellä. Työ jäi kesken, kunnes maalasin sen seuraavana vuonna loppuun. Pari vuotta ystäväni kuolemasta kohtasin näyttelyssä nuoren miehen. Hän katsoi ensin teosta ja sitten minua ja kysyi: "Mihin maahan hän lähti?" Sanoin hiljaa: "Rajan tuolle puolen. "Nuori mies katsoi minua hämmästynein kasvoin ja sanoi: "Ai, minä luulin, että Ranskaan." Maadoittaminen osui kohdalleen.